On tavallisen kesäisen viikon arki-iltapäivä. Vaihdamme kotiasun menovetimiin ja laittaudumme naapurikaupunkiin. Siellä on eräs Suomen ja maailman ikonisista taloista, jossa emme ole vielä käyneet. Niinhän se on, että mitä lähempänä Jotakin olisi, sitä kauemmas menee sitä Jotakin hakemaan. Nyt haluamme tutustua arkkitehtuurisesti mielenkiintoiseen paikkaan ja kuulla kesäisiä säveliä talossa, joka on omistettu musiikille.

Pysähdymme portille katsomaan ilmoitustaulua. Antti jo huutelee rappusilta: ”Ovi on auki, tulkaa sisälle vain!” Siinä hän on, yhä poikamaisen innostuneena, millaisena hänet muistamme niiltä ajoilta, jolloin hän poikamme tavoin opiskeli sellon soittoa musiikkiopistossa. Antti siirtyi myöhemmin opiskelemaan laulua ja antautui sille uralle. Nyt pääsemme kuulemaan mitä hänestä tuli isona. Väkeä valuu paikalle pareittain ja yksitellen. On kesäillan konsertin aika Alvar Aallon suunnittelemassa Villa Kokkosessa, Järvenpäässä.

Tulijat ohjataan ottamaan kahvia, kuin ainakin odotetut vieraat. Elina pyörähtelee sekä kahvipöydän että toimiston puolella. Antti kertoo talosta ja miten he kaksi muusikkoa päätyivät säveltäjä Joonas Kokkosen taiteilijakodin perinteen vaalijoiksi, ’talonmiehiksi’ ja musiikkialan yrittäjiksi. Tajuamme, että nämä kaksi tekevät tässä historiaa.

Kesäillan musiikki on tuttua ja helposti lähestyttävää: Paavon virsi Joonas Kokkosen säveltämästä oopperasta Viimeiset kiusaukset, Finlandia, Merikantoa, Kuulaa, Eino Leinon Nocturno, muutama kansansävelmä, Joonas Kokkosen Pielavesi, ja jopa kauniin aurinkoisen kesäpäivän iltaan sopiva O, sole mio italiaksi.  Antin äänivarat ovat muhkeat ja sävykkäät ja hänen tulkinnoissaan tuttuakin tutummat laulut saavat tuoretta ilmettä. Elinan pianismi ja sovittajan taidot pääsevät puhkeamaan kukkaan Kokkosen laatuflyygelin ääressä. Se mikä heissä on ainutlaatuista ja uniikkia, on miten he pelaavat yhteen. Heistä välittyy muusikkouden ilo, ja huumori kukkii.