On tavallisen kesäisen viikon arki-iltapäivä. Vaihdamme kotiasun menovetimiin ja laittaudumme naapurikaupunkiin. Siellä on eräs Suomen ja maailman ikonisista taloista, jossa emme ole vielä käyneet. Niinhän se on, että mitä lähempänä Jotakin olisi, sitä kauemmas menee sitä Jotakin hakemaan. Nyt haluamme tutustua arkkitehtuurisesti mielenkiintoiseen paikkaan ja kuulla kesäisiä säveliä talossa, joka on omistettu musiikille.

Pysähdymme portille katsomaan ilmoitustaulua. Antti jo huutelee rappusilta: ”Ovi on auki, tulkaa sisälle vain!” Siinä hän on, yhä poikamaisen innostuneena, millaisena hänet muistamme niiltä ajoilta, jolloin hän poikamme tavoin opiskeli sellon soittoa musiikkiopistossa. Antti siirtyi myöhemmin opiskelemaan laulua ja antautui sille uralle. Nyt pääsemme kuulemaan mitä hänestä tuli isona. Väkeä valuu paikalle pareittain ja yksitellen. On kesäillan konsertin aika Alvar Aallon suunnittelemassa Villa Kokkosessa, Järvenpäässä.

Tulijat ohjataan ottamaan kahvia, kuin ainakin odotetut vieraat. Elina pyörähtelee sekä kahvipöydän että toimiston puolella. Antti kertoo talosta ja miten he kaksi muusikkoa päätyivät säveltäjä Joonas Kokkosen taiteilijakodin perinteen vaalijoiksi, ’talonmiehiksi’ ja musiikkialan yrittäjiksi. Tajuamme, että nämä kaksi tekevät tässä historiaa.

Kesäillan musiikki on tuttua ja helposti lähestyttävää: Paavon virsi Joonas Kokkosen säveltämästä oopperasta Viimeiset kiusaukset, Finlandia, Merikantoa, Kuulaa, Eino Leinon Nocturno, muutama kansansävelmä, Joonas Kokkosen Pielavesi, ja jopa kauniin aurinkoisen kesäpäivän iltaan sopiva O, sole mio italiaksi.  Antin äänivarat ovat muhkeat ja sävykkäät ja hänen tulkinnoissaan tuttuakin tutummat laulut saavat tuoretta ilmettä. Elinan pianismi ja sovittajan taidot pääsevät puhkeamaan kukkaan Kokkosen laatuflyygelin ääressä. Se mikä heissä on ainutlaatuista ja uniikkia, on miten he pelaavat yhteen. Heistä välittyy muusikkouden ilo, ja huumori kukkii.

 

  • Hei
    Omia muistoja tuli tuosta mieleeni. Joitakin vuosia sitten kävin Villa Kokkosessa jonkun seurueen mukana. Alakuloinen piha oli vastassa, heinää kasvoi puoli sääreen, uima-altaassa edellisen syksyn lehtiä ja roskia. Järvenpään kaupunki ei ollut silloin kiinnostunut talon ym. ylläpidosta, ei rahaa. Sisällä oli mukavaa ja kaunista, kahvit tarjottiin.
    Toisella tutustumiskerralla oli iloinen vastaanotto, muusikkopari esitteli taloa ja saimme nauttia pienestä konsertista kahvien kera.
    Asikkalassa Urajärven kartanoa uhkasi samoin lopettaminen, mutta nyt taas toimii ja on avoinna.
    Kyösti Kallion koti oli sulkemisen uhan alla, ei perikunnat jaksa tai ole muuten mahdollista ylläpitää ja hoitaa. Nyt sekin on pelastettu.
    Kekkosen Tamminiemessä käveltyäni tuli mieleeni, että pitääkö kaikki museoida, jossain voisi olla raja.
    Mikä Waltarin säilynyt pitkäaikainen koti Helsingin Tunturikadulla saisi kyllä avautua yleisölle, eikä vain harvoille valituille.

    Kommentin jätti Tuula · maanantaina 1. elokuuta @ 15:45

  • Salzburgin jouluna kävimme Mozartin museoidussa kodissa. Siellä oli toinenkin Mozart-koti, olikohan syntymäkoti, jossa emme sitten käyneet. Kotimuseoita on maailmassa lukemattomia ja Suomessakin kymmeniä. Vanhat kartanot ovat tyypillisesti semmoisia, joita sitten museoidaan, kun ne vapautuvat yksityiskäytöstä. Urajärven kartanossa olen myös käynyt, siitä saattaa olla jo parikymmentä vuotta. Huomasin myös sen lopettamisuhkajutun. Niin kai se on, että sen rajan vetäminen on vaikeaa, kuka sen tekisikään. Kaikkia ei osaisi kaivata, vaikka ne katoaisivat kulttuuristen museoiden kartalta, mutta Ainola esimerkiksi on kyllä pakko säilyttää jo senkin takia, että siellä on Sibeliuksen hauta.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 1. elokuuta @ 19:26

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.