Nyt on se vaihe syksyä, kun tuuli riisuu puut. Sade huuhtoo paljaita oksia ja kaupungin kattoja. Poluille, teille ja kaduille kasvaa lätäköitä. Pohjoisempaan on moneen otteeseen jo satanut lunta. Tähtiöinä jotkut katselevat revontulia, toiset uniaan, ja aamuisin töihinlähtijät karskuttelevat autojensa ikkunoita.

Kansakunnan keskimääräinen mieliala laskee talviasentoonsa. Ne meistä, jotka pimeyttä pelkäävät, alkavat syödä vitamiineja ja kaivavat kirkasvalolamput yläkaapista esiin. Joutoväki pakenee eteläisille rannoille auringon perään. Ne, jotka eivät jaksa nousta pimeän sylistä muuten, elvyttävät serotoniinitasoaan masennuslääkkeillä.

En nyt ala neuvoa ketään, miten tästä kaamoisesta ajasta voi selvitä ’kuivin jaloin’. Jokaisella lienee jo omat konstinsa kokeiltuna. Minä meinaan, että jos kastuu, vaihdetaan kuivaa ylle. Kumisaapasta kehiin, sadeviitta niskaan ja baanalle. Kotikoloon palattua sytytellään tulia, lueskellaan lempeitä kirjoja, katsotaan romanttisia komedioita ja haaveillaan. Myötäillään väistämätöntä.

Kävimme hankkimassa uuden lintulaudan. Pikkusiipiset ovat jo palanneet metsästä pihoille ja käyneet jo koputtelemassa ikkunaan. Ei marraskuu mörkö ole, se vain moodaa arkea talviasentoon.

PS. Ja tänään satoi ensimmäisen lumiharson pihaan kukkivan pensaan ylle.