Tämä oli vasta toinen äitienpäivä, johon ei liittynyt matkaa Lapsuusmaalle, kortinkirjoittamista tai puhelinsoittoa. Äiti on muistojen maassa. Katselen hänen kasvojaan yhdessä viimeisistä valokuvista. Siinä näkyvät elämän piirtämät uurteet, surujen ja huolten haalistamat hiukset. Silmät kertovat, että äiti on jo matkalla pois; katse ei kohdistu, ajatus viipyy jossain menneessä. Tunnen hetken ikävää, johon ei enää liity polttavaa kipua, haikeutta vain.  Äiti pieni, valkotukka, muistan sinut.

Tämä oli jo toinen äitienpäivä, jolloin olen poikieni äitinä saman polun alkupäässä, suvun vanhin äiti jo nyt. Yhdeksänä leskenvuotenaan äiti tukeutui poikaansa ja pojanpoikaansa, joiden läheisyydessä asui. Kiitollisena muistan veljeni uskollista ja huolehtivaa yhteydenpitoa äitiimme.

Ajattelen puolisoani ja olen kiitollinen hänestä. Tuemme toinen toistamme. Olkoon meistä kumpi tahansa se, joka aikanaan ensin lähtee elämästä, toisella ei sitten ole muuta turvaa kuin lapsemme. Tuntuu siltä, että tänä aikana yhteiskunta ei vanhuksistaan välitä, hyvä jos pystyy jonkinlaisen hoivan pakon edessä järjestämään. Vielä on mahdollisuus rakentaa sukupolvien välillä sitä rakkauden siltaa, joka keventää aikanaan edessä olevien hoivavuosien taakkaa.