Eero Huovinen; Lähdön aika; WSOY 2011

Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen jäi eläkkeelle 1. syyskuuta 2010. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa viimeisestä työvuodestaan. Se yllättää sillä tavalla, että merkinnöissä puhutaan eniten piispan tekemisistä ja tapaamista julkishenkilöistä. Napakka arviointi ja lyhyt luonnehdintakin on monesta päiväkirjan sivuilla. Kun henkilöhakemistossa on liki 570 nimeä, lienee oiketettua sanoa, että piispan suhdeverkosto on melko laaja, olkoonkin, että mukana on mm. Jeesus Kristus, Apostoli Paavali, Martti Luther ja muutamia fiktiivisiä henkilöitä kuten Antti Rokka ja Konsta Pylkkänen. Jonkin verran Eero-piispa raottaa henkilökohtaisempaakin elämäänsä, johon kuuluu ehdottoman tärkeänä taustavaikuttajana Rouva. – Oikeastaan odotin piispalta enemmän pohdintoja ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita käsitellään varsin niukasti. Kirjallisena tuotteena teos on helposti sulava, kielellisesti sujuvaa ja hyvää tekstiä. Eero-piispa on ollut yliopistollisen taustansa vuoksi piispojen joukossa oman tiensä kulkija ja kirja on tekijänsä oloinen.  

*

Merete Mazzarella; Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä; Tammi 2012

Kirjailija käyttää mottonaan Marilyn Monroen lausahdusta: ”Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu.” Kirjassa kuvataan henkilökohtaisia tunteita ehkä enemmän kuin missään muussa Mazzarellan kirjoista. Kirjailija on etäavioliitossa ruotsalaisen miehen kanssa, asuu kotimaassa ja vierailee säännöllisesti puolisonsa luona. Kotimaassa syttyy rakkaussuhde entisen kollegan kanssa. Molemmat miehet ovat tietoisia tilanteesta. Ristiriita ajatteluttaa kirjailijaa, joka saa myös ystäväpiiristään arvostelua. Pitkäaikainen ystävyys jopa katkeaa tämän vuoksi ja surettaa kirjailijaa. Eläkkeelle jääminen, muutto lapsuuskodista ’ensimmäiseen omaan kotiin’ ja rakkaussuhde entiseen kollegaan ilmentävät henkistä murrosta, johon professorin virasta jäänyt kirjailija joutuu. Ratkaisukin häämöttää. – Kirjassa on ainekset hienoon tarinaan, mutta päiväkirjatyyppisenä teksti tuntuu lörpöttelevältä.

PS. Tv-ykkösen Voimalassa M.M. taannoin avasi tuntojaan aiheesta ja paljasti ratkaisuksi löytyneen avioeron, mutta yhteyden säilyttämisen entiseen puolisoon. Keskustelu aiheesta ryöpsähti valloilleen blogimaailmassa. – Tämäkö se niin nuorempia ravistaa, kun joku yli kuusikymppinen nainen tunnustaa olevansa rakastunut ja tehneensä yksipuolisen eropäätöksen.  

*

Rosa Liksom; Hytti nro 6; WSOY 2011

Toinen meistä on joskus unelmoinut ääneen matkustavansa Venäjän halki junalla niin pitkälle kuin rataa riittää. Ajatus kutkutti minuakin sen verran, että sai lukemaan tämän kirjan, jossa tyttö matkustaa tuon reitin. Liksomin tuotannon lukeminen ei ole aiemmin edistynyt selailua pitemmälle. Liksomin tyyli on jännitteinen, paikoin teksti etenee hitaasti kuin venäläinen juna, pysähtyy johonkin päiviksi, toisinaan taas hakeutuu selaamaan muistoja tai selostaa uneliasta junaelämää ja hyttikaverin loputonta puhetta. Välissä on upeita kuvauksia maisemasta ja venäläisestä elämänmuodosta karuimmillaan neuvostoaikana. – Kirja kannattaa lukea, se on kiinnostava aiheensa vuoksi ja uskottavalla tavalla korutonta kertomaa.

Tulemme kotiin lauantain leffakerhosta. Pakkanen naukuu askelissa. Tähtitaivaalla kelluu kuunsirppi. Sauna odottaa.

An Education, brittiläis-amerikkalainen elokuva vuodelta 2009, kertoi 16-vuotiaan 1960-luvun Lontoosssa asuvan älykkötytön tarinan. Isä ja opettajat tähtäsivät hänestä opiskelijaa Oxfordiin, mutta tyttö viehättyikin aikuisten maailman tarjoamiin seikkailuihin kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen mukana. Elämänkoulu opetti sitten aikanaan, että mies olikin salannut perheensä ja rahoitti ylellisen elämänsä rikollisin keinoin. Tyttö palasi opintielle kovaa kokemusta viisaampana. – Löysin samastumispintaa tarinasta, olinhan 16-vuotias itsekin sillä vuosikymmenellä, tekemässä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen ja kurottamassa aikuisuutta kohti turhan aikaisin.

Yöllä näen painajaisunen, joka valvottaa sitten pitkään. Aamurusko valaisee kauniisti kaupungin sunnuntaihiljaiset kasvot ja kutsuu kuvaamaan pihaan ja metsäpolulle. Uni ajatteluttaa, siinä ei ole elokuvan aineksia, jokin jo unohtunut ahdistus vain putkahtaa esiin uudessa kääreessä.

Ystävämies ihmetteli taannoin, miksi mummoloita on, muttei ukkiloita. Jaa’a. Pikkuritarilla ja Murusella on ainakin, Vaarila. Ja täällä myös Mummeli.  Syysseppeleen keskelle kyltti sopivasti mahtui, kun Ritarilan väki sen meille toi menneen syksyn pimeillä. Mummolakin pikkuväellä on, toisaalla. Ja siellä Mummo ja toinen vaari.

Muistelen mummojani ja Ukkoa, sitä ainoaa. Toinen ukko oli jo poissa, kun synnyin. Toiselle meistä ukkinsa ja mumminsa jäivät etäisemmiksi, mutta vaari ja mummo olivat lähellä ja pitkäikäinen Vanhavaari varsinkin tärkeä. Meidän pojillamme oli Mamma ja Pappa sekä Ukkivaari – matkan päässä kaikki he. Isovanhempien kutsumanimet syntyvät perinteistä, kuvastavat aikaansa ja luontuvia suhteita.