“Miespolvet vaipuvat unholaan…” Ääneni värähti ja samalla hetkellä Toinenkin pyyhkäisi silmiään ihanasti valaistussa kirkossa laulaessamme. Kotiin palatessa puhuimme siitä, mikä kosketti. Ajattelin vanhaa pyhiinvaeltajan virttä, jonka kaiku soi sielusta sieluun. Nyt olemme suvuissamme jo sitä polvea, joka on seuraavaksi unholaan vaipuvien vuorossa eikä se tunnu pahalta.

“Muistojen takana

unohdus

ennen minua

minun jälkeeni

haaveiden ulottumattomissa

huomisten tuolla puolen”

Toivon sielua koskettavia hetkiä jouluunne blogiystävät. Jätämme kuluneen vuoden taakse kaikkineen ja raivaamme sieluumme uudelle tilaa!

*(Runositaatti Marja-Leena Toukosen runokirjasta Vuodet villiintyvät takanani)

-  Ei tunnu yhtään joululta, kun maa on musta ja märkä ja puissa vesipisaroita, ajattelin eilen. Lyhtyihin sytyttelen kynttilöitä ja pihakatajassa ovat valot palaneet adventista alkaen, mutta pimeys tuntuu imevän valoista voiman. Tänään puolen päivän aikaan satoi kymmenen minuuttia lunta. Miten kokonaan se muutti kaiken!

Joulusta puhutaan usein tunneilmaisuin. Joulu näyttäytyy unelmakuvina paksuista lumikerroksista puiden oksilla, tähtitaivaasta, lumiukoista ja lapsille  erityisesti joulupukin väestä pororekineen ja tonttuineen. Jouluisista tuoksuista puhutaan, ehkä ne ovat kotona väsättyjen perinteisten jouluruokien kimara, yhdistettynä kuusen metsäiseen hajahdukseen. Joulun väritkin ovat tontunpunainen, kuusenvihreä ja lumenvalkea. Ja tunnelmakakun kuorruttaa kellojen iloinen kilkatus tai joululaulujen harras hyminä.

Tunnelma on joulussa monelle meistä niin oleellinen, että joulua ei oikeastaan tule, jos oikeaa tunnelmaa ei synny tai se särkyy. Tunnelman luomiseen uhrataan paljon aikaa ja rahaa. Juhlan kristillinen alkuperäismerkitys näyttäytyy taustalla, kulissina, siitäkin haetaan tunnelmaa seimiasetelmin ja kauneimmin joululauluin. ”Miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siell’ läsnä on Jumalakin…”

Tapasin ystäväsiskon kotoisassa kahvilassa. Valitsin herkkuani, poronleikeleivän ja ystävä nautti palan mehevää taatelikakkua kahvikupillisen kera. Saatoimme vaihtaa pienet paketitkin, mutta oleellisinta olivat ystävähalaus ja jaetut mietteet elämästä.

Joulut tulevat ja menevät, luodut tunnelmat haihtuvat, mutta todelliset, ilmaistut tunteet säilyvät pitkään. Panee miettimään millaisia tunteita ja miten ilmaista, ettei riko omaa ja toisen joulurauhaa.

Vierailin Vanhan Rouvan luona pitkästä aikaa. Oi miten kokonaan hän ilahtuikin. Jossain hänelle ominaisen vuolaan sanatulvan keskelle, sivulauseeseen piilotettuna, kuulin tämänkin: ei täällä kukaan ole käynytkään aikoihin…

Kaikesta huolimatta hän näytti pirteältä ja elinvoimaiselta. Koti oli kauniisti koristeltu jouluasuun pieniä yksityiskohtia myöten. (- Siihen meni kyllä aikaa, mutta sitähän on, hän naurahti.) Kahvin kanssa hän tarjosi itse leipomaansa erinomaista hedelmäkakkua.

Keskustelemme aina myös kirjoista, hänkin lukee paljon. Nyt hän halusi lainata minulle Shirley McLainen Hopealanka -kirjan kuullakseen, mitä ajattelen siitä. Viimeksi olin vienyt hänelle kolme uutuuspokkaria, joista Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty oli nostanut tunteita. Joskus kun hän valvoo yöllä, hän tekee haikuja. Ne ovat erinomaisia, samoin kuin hänen marina-runonsa, joihin hän purkaa huonon päivän fiilikset.

Kun ei ole lunta eikä liukkaus pelota, Vanha Rouva laskeutuu hissittömän talon kolme kerrosta, kulkee rollan kanssa kauppaan, kirjastoon ja veteraanileskien kerhoon samalla reissulla. Kotona hän kuntojumppaa joka aamu. Hän on jopa imuroinut huoneistossa kevyellä varsi-imurilla, toisessa kädessä kyynärsauva.

Viime keväänä keskustelimme miten saa apua, jos jotain yllättävää sattuu kotona. Aikansa asiaa kypsyteltyään, hän oli nyt hankkinut turvarannekkeen. Ei se vie itsenäisyyttä, jos varmistaa avun saannin. Asenne ratkaisee.