Tässä on taas saanut ihmetellä kaikenlaista. Keskiviikkona olimme Senioriliikkeen virallisessa syyskokouksessa Helsingissä. Toista sataa seniori-ikäistä oli koolla päättämässä mihin suuntaan tavoitteissa edetään. Puheenjohtaja geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä kertoi liikkeen pyrkimyksistä saada aikaan vanhusten hoitoa koskevan lainsäädännön parannuksia.

– Miten on mahdollista, Kivelä ihmetteli puheenvuorossaan, – ettei valiokuntakäsittelyssä olevassa ihmisoikeuksia koskevassa laissa puhuta sanaakaan vanhuksista? Lainlaatijat ajattelevat kyllä lasten, vammaisten ja seksuaalisesti poikkeavien monien muiden ryhmien muassa tarvitsevan erityisesti ihmisoikeuksiensa suojelua, niin kuin oikein onkin. Jokainen kuitenkin tietää viime aikoina esiinnostettujen tutkimustulosten valossa, että vanhustenkaan kohdalla ihmisoikeudet eivät toteudu.

Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kertoi kaupunkisivuillaan, että vanhusten laitoshoidon alasajo on jo aloitettu ja sitä jatketaan ensi vuonna. Tuhat pitkäaikaishoitoa tarvitsevaa hoituu kaupungin päättäjien mielestä jatkossa omaisten ja hoitohenkilöstön tuella kotihoidossa, vanhainkodeissa (eikö vanhainkoti olekaan laitos?) ja pienissä ’kodinomaisissa palveluyksiköissä’.

Sinänsä hyvältä kuulostava perusajatus, jonka toteutus taitaa taas mennä latvasta puuhun kuten tapahtui psykiatristen potilaiden kohdalla. Kuvitellaan, että virastoa vaihtamalla vanhusten hoito muuttuu paremmaksi ja että jostakin putkahtaa niitä pieniä kodinomaisia hoitopaikkoja hoitajineen tällä päätöksellä. Ettei vain seurauksena olisi lisää surullisia heitteille jättämisen tunnusmerkit täyttäviä tapauksia.

Saman lehden kulttuurisivulla hehkutettiin Helsingin valintaa maailman muotoilun pääkaupungiksi. Voiko räikeämmin kertoa mikä maailmassa on minkäkin arvoista?

· Arkihuone · · Ei kommentteja

Matka taittaa oivallisesti kaamoksen, joka täällä eteläisessä Suomessa matelee läpi marraskuun pilvihämärin, tihkusateisin päivin. Jo lähdön valmistelu on iloista, perillä unohtuu totaalisesti se, mikä jäi taakse (no, poikkeuksena tietenkin Pikkuritari ja pari muuta tärkeää ihmistä). Koetut elämykset kannattelevat pari viikkoa ainakin. Jos hyvin ajoittaa matkan, saa marraskuun menemään näillä keinoilla siististi.

Mutta. Sitten tulee arki väistämättömästi päin naamaa. Näin kävi taas. Osaan jo varautua, kokemusta on. Maanantaina päivä ei ruvennut ollenkaan valkenemaan. Herääminen oli sitkasta ja mikään eikä sekään kiinnostanut. Ensin olin, että mitäs tämä nyt. Sitten: ahaa, siis matkan jälkeinen marrasmatala. Nostehan on haihtuvaa ja alas tullaan väistämättä, joskus ihan lähtötason alapuolelle mielialoissa mitattuna.

Jokainen hoitaa matalansa tavallaan. Minä kääriydyin sohvaan ja rupesin katsomaan elokuvia. Mitä itkettävämpi leffa, sitä tehokkaampi. Digiboxissa oli varalla muutama tarkoitukseen sopiva filmi. Niissä sain menemään kaksi päivää. Sitten alkoi tuntua siltä, että nyt riitti. Kolmantena päivänä lähdettiin Toisen kanssa kaupunkiin ja neljäntenä päivänä palasin vapaaehtoispuuhiin. Ja kas. Matalat ovat menneet sen siliän.

· Arkihuone · · Ei kommentteja