Oman tien löytäminen elämässä on kuin onnenarpa, jokainen sitä tavoittelee, harvalle se helposti onnistuu. Nimettömänä julkaistut mielenpurkaukset lehdissä osoittavat, että oman tien etsiminen voi olla tuskaa täynnä. Mihin on syntynyt, missä kasvanut, mihin totuuteen talutettu – siitä irtoaminen voi olla jopa kymmenen vuoden Via Dolorosa.

Lestadiolaisuus ei ole ainoa uskonyhteisö, missä elämästä rajataan pois paljon ulkopuolisten näkökulmasta normaaliin elämään kuuluvia, yksilön vapaasti valittavissa olevia asioita. Jehovan todistajat, mormonit, helluntaiuskoiset, metodistit, baptistit, Pelastusarmeija, luterilaisen kirkon vanhauskoiset ja viidennen herätysliikkeen äärilaita… kullakin on omat näkemyksensä asioista, jotka eivät uskovalle sovi. Mitä tiiviimpi yhteisö sitä herkemmin se alkaa karsastaa jäsentä, joka poikkeaa ruodusta.

Rajoittaville uskonyhteisöille on yhteistä, että niihin joko synnytään tai liitytään ’tulemalla uskoon’ tietyllä, yhteisön hyväksymällä tavalla. Kirkon työntekijäkin joutuu toisinaan vastaamaan kysymykseen: oletko uskossa. Siinä moni miettii mikä on rehellinen vastaus, jos ei satu olemaan kysyjän tarkoittamalla tavalla ’uskoon tullut’. Pidän edelleen oikeutenani tunnustaa uskoni tavalla, joka minulle luontuu.  

On luonnollista pyrkiä sopeutumaan elämänehtoihin, jotka syntymässä sai. Tragediaksi se kääntyy, jos tuntee, ettei ole vapaa etsimään tietään. Ihmisen oikeus on uskoa tai olla uskomatta, kuulua tai olla kuulumatta, irrota tai jäädä.