Piti katsoa Dome Karukosken kohuttu uutuuselokuva. Mentiin iäkkörouvain porukalla varhaiseen aamupäivänäytäntöön ja naureskeltiin, saadaankohan katsoa neljästään koko leffa. No, ei sentään saatu, puolenkymmentä muutakin oli saapunut paikalle.
Eläydyimme lestadiolaistyttöjen kasvukipujen kuvaukseen, liikutuimme, järkytyimme. Piti oikein ääneen nauraa joissakin koomisiksi yltyvissä kohdissa ja pyyhkiä kyyneleitä, kun oikein syvälle osui omiin muistoihin. Elokuva nosti naiseuden pohdintaan uusia näkökulmia, joita availimme yhteisellä lounaalla elokuvan jälkeen. Olimme löytäneet liittymäkohtia omaan nuoruuteemme ja naiseksi kasvuumme, vaikka kukaan meistä ei ole lestadiolaisyhteisöön kuulunutkaan.
Naisen seksuaalisuus, sehän se. Miten kaunista ja herkkää se todellisuudessa oli, mutta miten uhkaavana se näyttäytyi turvallisen ja ankaran uskonyhteisön normien läpi katsottuna. Normaali kiinnostus omaan seksuaalisuuteen ja toiseen sukupuoleen vääristyi pahaksi ja pelättäväksi. Lestadiolaispojan puistattavan farisealainen rukous paljasti asenteet kaikessa karuudessaan: naisen halu viettelee miehen syntiin. Elokuvan loppuratkaisu pani miettimään, mikä lopultakin on heikkoutta ja mikä vahvuutta.
Ikäpolveni naiset lienevät saaneet samansuuntaisen ohjeistuksen äideiltään uskonnollisista taustoista riippumatta. ’Muista olla kunnolla’ tai ’älä sitten rypistä puseroa’ tai ’hametta ei nosteta’ – nauroimme iloisesti aikoinaan saamillemme häveliäille ohjeille. Intiimi seurustelu miehen kanssa ennen papin aamenta ei ollut kunnon tytölle sopivaa nuoruudessamme. Eiköpä lie monelle ohjeista huolimatta tullut kiire vihille eivätkä ’isättömät’ lapsetkaan ihan harvinaisia tainneet olla. Ehkäisykeinot vapauttivat naisen seksuaalisuuden, mutta todellisuudessa asenteet ovat tainneet vapautua hitaammin.