Olin lukenut myöhään ja herännyt varhain. Vähän sumuisena tuntui aamu lähtevän käyntiin, edellispäivänä nähty elokuva ja sitä seuranneet keskustelut olivat pyörineet unissa ja vielä herättyäkin. Ripeästi vain suihkuun ja vaatteisiin. Kahvin ja paahtoleivän tuoksu kutsui. Toinen oli jo hakenut lehdet, silmäilin otsikot vikkelään ja vilkutin kohta kotimiehelle.

Invataksi poimi minut kotikatuni varrelta ja kiiruhdimme hakemaan yhdessä torstaimummolan väkeä kodeistaan. Sipi-mummo odotteli Punaisen Mökin kujalla kaupungin toisella laidalla. Auttelin hänet autoon ja turvavöihin. Pujottelimme kujasten läpi isommalle tielle ja edelleen Umpikujankadulle. Amalia-mummo olisi tullut hissillä alas pyörätuolissaan kerrostalokotinsa ala-aulaan valmiiksi.

Samassa kun astuin autosta pihaan helähti tumman korkean kuusen latvassa soimaan mustarastaan komea huilu! Aamun sumuinen tahmeus katosi kuin taikasauvalla sipaisten. Maisema tuntui huikaistuvan äänen voimasta, puut tuntuivat pidättävän hengitystään, talojen ikkunat ja ovet avautuvan paremmin kuullakseen. – Oi, kevät on täällä!