Olin viisastumassa Senioriliikkeen kokouksessa 25.2. Helsingissä. Geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä esitti alustuksessaan vertailuja vanhusten lääkityksestä pohjoismaissa. Uni- ja mielenterveyslääkkeitä käytetään vanhusväestölle Suomessa kolminkertainen määrä muihin pohjoismaihin verrattuna. Kyseiset lääkkeet vaikuttavat muistiin ja liikekoordinaatioon. Muistisairaudet lisääntyvät, dementian eteneminen kiihtyy ja kaatumisista seuraa lonkkamurtumia. Kivelän mukaan hoitokäytännöt pitää uudistaa ja lääkärit tarvitsevat lisää geriatrista tietämystä.
Poliitikot ovat paljastuneet tyhjän myllyn pyörittäjäksi vanhusten asiassa. Turhauttavaa nyökyttelyä ja ymmärrystä kyllä löytyy, mutta oikeita ideoita on niukasti ja poliittista tahtoa rahahanojen takana vielä vähemmän. Sietämistä vaatii poliittisen keskustelun ja päätösten seuraaminen. Tällä hetkellä tarjotaan kotihoitoa ratkaisuksi kaikkeen. Unohtui, että vanhuus on pitkä elämänvaihe, jossa tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Monelle tulee sekin vaihe, kun minkäänlaisen avun turvin ei kotona enää selviä. Entä sitten?
Porrastettu hoivaketju tarvitaan. Kunnan, omaisten ja kolmannen sektorin tukema kotihoito voi olla ensimmäinen porras. Intervallijaksoja vanhainkodissa tarvitaan, että omaishoitajat jaksavat. Kodinomaisten hoivapalveluyrityksien perustamista ja toimintaa pitää yhteiskunnan tukea sekä valvoa. Vanhuksia itseään ja heidän omaisiaan pitää kuunnella hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun kotona asuminen ei enää onnistu, tarvitaan kodinomaisia hoivaosastoja, joissa on valmius saattaa vanhus loppuun asti.
Sos. ja terv.ministeri Hyssälä hehkutti vaalien jälkeen Sata-komiteaa, jonne vaalipuheet haudattiin märehdittäviksi. Senkin askaroinnin karauttivat kiville hätäisesti murjotun eläkepäätöksen suututtamat työmarkkinapomot. Hallituksen ruoska viuhuu, kuntasektori köhii henkitoreissaan. Toinen aasi vetää sinne toinen tänne ja siinähän käy, ettei kumpikaan pääse heinäkasalleen.
Nyt tarvitaan solidaarisuutta: yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Vanhusta ei jätetä.