Torstaimummolassa oli tänään tarkoitus muistella kouluaikaa. Alun kuulumiskierroksella kukaan ei sanonut sanaakaan Kauhajoen tapahtumista. Viimein otin asian puheeksi kysymällä miten itse kukin oli kuullut uutisen. Oli kuin korkki olisi ponnahtanut pullon suusta, jokainen halusi puhua.

Kukin reagoi luonteensa ja elämänkokemuksensa mukaisesti. Joku tuli vihaiseksi, joku puhui pelosta, toinen omaisten surusta, kolmas nuorten vaikeuksista nykyaikana. Joukossa oli myös pari vanhusta, joita tapaus ei tuntunut liikuttavan tunnetasolla lainkaan. Ajattelin, että he olivat kokeneet sota-ajan lapsuuden ja niin paljon vaikeaa elämässään, etteivät jaksaneet välittää.

Koulumuistoja tuli suorastaan tulvimalla. Paljon puhuttiin kiusaamisesta, ankarista ja rankaisevista opettajista, pitkistä koulumatkoista (jopa seitsemän kilometriä!) ja sodan keskeyttämästä opintiestä. Myös hassuja ja hauskoja muistoja tuli esiin. Muistelu jatkui vielä kahvipöydässäkin, aika tuntui loppuvan kesken.

Ennen ei kaikki suinkaan ollut paremmin. Opettajilla oli auktoriteettia liikaakin. Kiusaajia ja kiusattuja on aina ollut koulumaailmassa. Eilen saattoi oppilas olla opettajan mielivallan uhri, tänään osat ovat vaihtuneet.