Eläköityneen Henkilön sanotaan tulleen kiikkustuoli-ikään. Silloinko vasta? Ainoako olen, jota jo kapalovauvana keinuteltiin kehdossa. Taaperokesinä leikittiin kaksipuolisessa pihakeinussa junaa ja linja-autoa ison veljen kanssa.

Lapsuuskodissa sai ainakin sunnuntaiaamuisin kiivetä syliin, kun isä ehti istahtaa keinutuoliin kirkonmenoja kuuntelemaan. Siinä verkkaisesti keinahdellen oli lapsen hyvä vaikka nukahtaa virren hyrinään.

Hurjimmat kiikkukilvat käytiin kouluvuosina kavereiden kanssa. Silloin oli pääosassa vauhti ja uskallus. Yhdenistuttavista riimukeinuista sai aikamoiset kyydit – tai veriset naarmut, jos sattui mätkähtämään hiekkapihalle.

Kodinperustamisvaiheessa hankittiin perheeseemme keinutuoli. Siinä istuen oli mainio vauvaa ruokkia ja nukutella, samalla sai lepohetken äiti tai isäkin. Myöhemmin keinusyliin kiipesi innokkaita sadunkuuntelijoita.

Oman pihan myötä tuli kuvaan puutarhakeinu. Viimeisinä työvuosina suorastaan odotin kesää ja pihakeinua. Siihen sai työstä tultua laskea väsymyksensä, sulkea silmät ja unohtaa ihmisten huolet.

Riimukeinut ovat käyneet ahtaiksi, lapsuuskodin kaksipuoleinen sammaloituu itsekseen. Kotipihan kesäkeinu on edelleen suosittu paikka. Mummelin ja vaarin syli odottelee jo pientä keinujaa.