Torstaimummola on palannut kesätauolta. Minulle se merkitsee herätyskellon soimista vartin yli seitsemän. Aamun lehti jää kesken, on ehdittävä läheiselle bussipysäkille puoli yhdeksäksi odottamaan invataksia. Haemme yhdessä taksinkuljettajan kanssa mummelit kotoaan eri puolilta kaupunkia Hyvinvointityön keskukseen. Keräilyyn menee kolme varttia.

Kahdeksan ikäihmisen pienryhmään on vaihtunut kaksi jäsentä. Ryhmäläisten liikkuminen on huteraa ilman apuvälineitä, mukana on keppiä, rollaa ja pyörätuolia. Palkattu projektinjohtaja vastaa ohjelman suunnittelusta, toteutuksessa ja vanhusten apuna toimii kaksi vapaaehtoista. Olen ollut mukana projektin alusta asti.

Tänään kukin kertoi ensin sanallisesti kesänsä tapahtumista ja myöhemmin maalattiin vesiväreillä kesän tunnekuvia. Vakio-ohjelmana on aina aluksi kuulumiskierros ja verryttely ja lopuksi nautitaan yhdessä kahvia ja voileipiä. Kahdeltatoista auto tulee hakemaan ja halaus kuuluu ilman muuta kaikille lähtiäisiksi.

Huomaan kiintyneeni kovasti kaikkiin mummeleihimme. Uudet osallistujat tuntuivat solahtavan joukkoon vaivatta, porukka otti heidät lämpimästi mukaan. Olen iloinnut myös yhteistyöstä ennestään tutun projektinvetäjän ja keväällä tutuksi tulleen toisen vapaaehtoisen kanssa. Meillä on hyvä tiimi. On palkitsevaa nähdä yhdessäolon virkistävä vaikutus.

Sanotaan, että vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa. Ajatus lienee, että lyhytkin väliaika voi verottaa vanhan hyvinvointia, kun samassa ajassa lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uusia taitoja. Tässä projektissa teemme vähenemisestä taidetta. Vahvistamme oikeasti positiivisia asioita, arjen valööreja.