Istahdin kieltämättä suurin toivein tv-kakkosen ajankohtaisohjelman ääreen, jossa oli luvassa keskustelua otsikolla Akkavalta. Toinenkin istahti, viipyi noin kymmenen minuuttia, kunnes luikahti laittautumaan yöpuulleen. Enpä suuresti ihmettele. Kun ohjelma viimein loppui uutiskatkon jälkeen, jäi jotenkin sekava ja epämääräisesti tyytymätön olo. Yritettiinkö liikaa?
Onhan se vaikeaa, keskustelu. Me naiset osaamme rupatella, juoruilla, heitellä nokkeluuksia, pitää hauskaa miesten kustannuksella ja valittaa kaikesta. Mutta keskustella, olla perusteltua mieltä, pysyä asiassa? Jos edes jostain kuumaperuna-aiheesta pääsisi selkeille vesille naisten kesken keskustelemalla, yksimielisyyteen toki ei tarvitsekaan. Jos edes opittaisiin puhumaan toisin ajattelevaa nälvimättä.
Jutut sivusivat johtajuutta, koulutusta, työuraa, tasa-arvoa, palkkausta, kotiäitiyttä, päiväkotijärjestelmää, feminismiä. Lasikatto, kiintiönainen, telaketjufeministi, kotiäiti, uranainen – tuttua sanastoa viljeltiin. Studioon paimennetun naisväen joukossa olivat tietysti obligatoriset nykynaisen ikonit tutkija Sari Näre ja taiteilija Sofi Oksanen ja menneiden aikojen muistoksi taistolaisaktivisti Kristiina Halkola, piispaksi ylennyt naisasianainen Tuulikki Koivisto-Byman sekä poliittisen lasikaton läpi johtajaksi päätynyt Kaarina Suonio. Sukupolvien ero tuntui ja kuului.
Monien älykkäiden ja viisaiden naisten hyviä puheenvuoroja kuultiin. Löytyikö uutta näkökulmaa, enpä tiedä. Koulukokeilu kuulosti kiinnostavalta uudelta avaukselta tasa-arvokasvatukseen. Raikkaat feministitytöt naiskuvatapetteineen olivat telaketjumielikuvista onneksi äärimmäisen kaukana. Ehkäpä Kristiina Harju tiivisti oleellisen: naiset ovat erilaisia, ei ole tasa-arvoa naistenkaan kesken. Ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon naisten ja miesten välillä on vielä matkaa.
Nuori ihminen asettaa elämälleen tavoitteita toiveistaan ja unelmistaan sekä reaalisista mahdollisuuksistaan käsin. Jos perhe on ensisijaisten tavoitteiden joukossa, olisi hyväksi miettiä sitäkin seikkaa jo ammatillista uraa ja elämänkumppania valitessa. Jos työura on ehdoton ykkösasia ja muu tulee kaukana perässä, kannattaisi harkita, onko elämässä sijaa perheelle ollenkaan. Todellisuus rakentuu harkinnan sijaan usein tunnepohjaisista ja melko satunnaisistakin impulsseista. Järki koputtelee jossakin, mutta tulee huitaistua sivuun kuin Manun isolla kouralla aikoinaan pressanvaalien alla: kyllä se siitä.
Toimiva parisuhde edellyttää psykologisten lainalaisuuksien mukaan jonkinasteisesti yhteistä arvoperustaa, keskinäistä luottamusta ja yhdessä sovittuja tavoitteita. Henkisesti aikuistuneiden osapuolienkin kesken on vaikeaa sovitella eri suuntiin rönsyäviä unelmia todellisuuden reunaehtoihin. Entä miten käy, jos jompikumpi tai molemmat ovat lähteneet parisuhteeseen itsekkäin tarkoitusperin, sietämättömäksi käyneen elämäntilanteen ratkaisuyrityksenä?
Seksi on voimakas tekijä parisuhteessa. Sekään ei aluksi hoidu nointuostaan kuin sillä kuuluisalla tikanpojalla. Pitäisi löytää halua ja aikaa sovitella toiveita ja unelmia todellisuuteen. Viihteen luoma seksielämän malli näyttää nykyään olevan hetkellistä, ryöpsähtelevää ja rajua, muusta elämästä irrallista. Ei siinä paljon pakinoida, miltä tää nyt tuntuu vai tuntuuko miltään ja mitä tuo toinen toivoo tai mistä tässä itse innostuu. Ajan mittaan seksielämänkin vauhtia kannattaa sovitella yhteiseen rytmiin, opetella puhumaan toiveistaan ja tunteistaan.
Perhealkion muodostuessa on hyväksi noteerata sukujen verkosto. Ensin on Minä, jolla on mun vanhemmat ja sisarukset ja sukulaiset ja ystävät. Sitten tulee Sinä ja Minä, josta ehkä alkaa kehittyä Me. Jossain vaiheessa tajuaa, että Sinälläkin on ehkä vanhemmat ja sisarukset, serkkulauma ja tätien ja setien verkosto ystävien lisäksi. Mites niihin pitäisi suhtautua? Joudutaan sovittelemaan, jos halutaan luoda tasapuoliset suhteet molempiin taustajoukkoihin. Pitää kyetä hyväksymään uusia ihmisiä elämänsä ulkopiirille ja samalla kyetä hiljalleen luopumaan symbioosista lapsuutensa perheyhteisöön.
Ajankäytössä saattaa ilmetä pulmia, jotka hiertävät. Kummallakin on opiskelunsa tai työnsä, joka on otettava huomioon. Molemmilla pitää olla mahdollisuus hoitaa itselleen tärkeitä ystävyyssuhteita ja harrastaa persoonallista kasvua tukevia harrasteita. Parisuhteen hyvinvoinnin eteen pitäisi molempien olla valmiita tekemään myönnytyksiä, järjestämään menoiltaan yhteistä aikaa, etsimään joku yhteinen harrastus ehkä. Myös vaatimuksetonta ja ohjelmoimatonta yhdessäoloa tarvitaan.
Yhteisistä asioista on opittava keskustelemaan avoimesti. Se tarkoittaa toisen kuuntelemista, toisen mielipiteen huomioonottamista. Se tarkoittaa myös rohkeutta kertoa ajatuksiaan, toiveitaan, ehdotuksiaan. Päätöstentekoprosessin hiominen on luku sinänsä. Helpointa luullaan olevan, jos Minä sanon miten asia pitää hoitaa ja Sinä olet samaa mieltä tai ainakin pidät suusi kiinni. Vaan niinpä se ei mene.
Joopa, tämän jutun taustalla on oivalletut omat mokat, joiden korjaamiseen on mennyt yli kolmekymmentä vuotta, joltinenkin määrä hikistä tahkoamista ja muutama kitkeräkin kyynel. Välillä on ollut rakkaus hukassa, vaan onneksi taas löytynyt. – Onnea matkaan kaikille, pidetään unelmat tallella!
Joskus tää ihana arki tahmaa. Miten ihmeessä koko kuuden tunnin omarauhainen päiväsydän voi mennä lehtien lukuun, keittiöaskareihin, pyykinhuoltoon, papereiden sortteeraamiseen ja kirjoitteluun? Nytkin olisi mitä upein ulkoilusää, ei edes liian kylmää eikä liukasta, mitä olen käyttänyt tekosyynä. Tintti, tuo maanmainio ja hurmaava kuntoutuskurssimme ohjaaja Kuortaneelta, sanoi aikoinaan yksiselitteisesti: kaikki syyt, jotka estävät ihmistä liikkumasta ovat tekosyitä. Niinhän se on. Voi voi.
Huomenna, huomenna ihan varmasti lähden ulos. No, ainakin kävelen kirjastoon ja hankkimaan levykaupan legendaariselta Ollilta liput konserttiin ja sitten asemalle ja junaan. On nääs seminaaripäivä. Joo, onhan se hyötyliikuntaa, mutta mitäs sitten. Liikahtelua se on sekin, älkääs.
Ja mistäs tämä huononomantunnonpuuska nyt puhaltautui tähän? Eihän elämä ole sentään kilometripisteiden keruuta, ei kai -?
kävit luonani, yöllä, nuori ystäväni
miten unet ovatkaan viisaita!
kerroit rauhattomuutesi syyt
katselimme niitä yhdessä kuin kuvakirjaa
kerroin sinulle mitä olen oppinut elämästä:
on mentävä kohti pelottavinta
sillä jokaisesta voitosta vahvistuu
mutta jokaisessa luovutetussa taistelussa
itää kuoleman siemen
hyvästelyssämme väreili sanaton hellyys
mitä hyvästelinkään?
nuoruuteni tuskaisen tien?
vihdoinkin selkeää?
Suvi-Anne Siimes, Nunna Kristoduli; Taivas alkaa maasta; Minerva 2006
Ostin kirjan Valamosta ja siellä ollessa luinkin. Kyseessä on julkaistu kirjeenvaihto kahden naisen välillä, jotka ovat niin eri maailmoista, ettei heitä ensi katsannolta oleta minkään yhdistävän. Vähitellen selviää, että ortodoksinen usko sen tekee. Sitten tulee ajatelleeksi julkisuutta, molemmat ovat omien piiriensä ulkopuolellakin tunnettuja. Voisiko poliitikon tehtävä olla yhtälailla – vaikkei samalla tavoin – kutsumuskin kuin nunnan? En tunne kirjan tekemisen taustoja, mutta kirjeet eivät vaikuta spontaanisti syntyneiltä, niissä on tilatun maku. Keskustelu sivuaa eilisen, nykyhetken ja huomisen, ruumiillisuuden ja henkisyyden, synnin, rakkauden, vanhemmuuden ja työn merkitystä ihmisen elämässä. Kirjeenvaihto kyllä syvenee ja aukenee edetessään, vaikka monien aihepiirien kohdalla mielipiteet jäävät etäälle toisistaan. Toisaalta aika vähän näyttäisi tapahtuvan sellaista vuorovaikutusta, joka saisi jomman kumman tarkistamaan mielipiteitään tai asennoitumaan uudelleen. Kristoduli korostaa valitsemansa elämänmuodon vapautta, kun Suvi-Anne näkee sen monella tavalla kapeana ja vahvasti säänneltynä. Jos nunna on hengellisyyttään äärimmäisyyksiin asti toteuttava, lienee poliitikko puolestaan ideansa yhteiskunnan parhaasta pragmaattisesti äärimmilleen vienyt ihminen. Nunnan mustiin verhottu olemus, josta vain iättömät kasvot ja voimakkaat kädet jäävät paljaiksi, puhuttelee kuin naisen asu ääri-islamilaisissa maissa. Poliitikonkin on pukeuduttava kampausta ja meikkiä myöten asuunsa joka aamu, Suvi-Annen tapauksessa ulkoinen hahmo on yhtä paljon muista erottuva kuin Kristodulinkin. Onko kumpikin siis toisaalta oman vapautensa vanki? – Mielenkiintoinen, pohdintoja herättävä kirja!
Katarina Eskola, toim.; Kahden – Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927; WSOY 1999
Seitsemän ja puolisataa sivua kyseistä kulttuuridokumenttia tuntui olevan liikaa niiden sisällölliseen antiin nähden. Toisen puolen aineistoa olisi voinut huoletta karsia ilman, että mitään merkittävää olisi menetetty. Puolivälissä kirjaa olisin jo mieluusti luovuttanut, jos kirja ei kuuluisi pakolliseen seminaarilukemistoon. Julkaisukynnyksen ylittyminen hiukan ihmetyttää, vaikka kuinka kyseessä olisikin aikansa vaikuttajayksilöt. Kummankin persoonallisuus tietysti saadaan esiin, mutta monessa mielessä liian myöhään. On vaikea hahmottaa tästä ajasta käsin mikä tuolloin oli merkittävää. Runouden ystävälle toki P. Mustapään varhaisten runojen taustoitusta, mutta mitä muuta? Ehkä suhteellisuuden taju olisi paremmin tavoitettu, jos toimittajana ei olisi ollut oma tytär. Näiden kahden suhde on yhtä jahkaamista, seitsemän vuotta tämäkin jaakob raakeliaan odotti, ennen kuin sai. Yhtä väsytystä.
Suvi Ahola; Tietokone ja silitysrauta; Tammi 2003
Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan esseet ovat puheenvuoroja kirjoista ja kirjalllisuudesta. Osa niistä on kirjoitettu lehteen vuosien mittaan, osa nimenomaan tätä kirjaa varten. Ahola on julkaissut muitakin kirjoja, joita en ole lukenut, tämä sattui alehyllystä silmiini ja päätin tarttua. Kriitikkona olen Aholan oppinut tuntemaan kärjekkäänä ja melko armottomanakin. Kirjan valossa hänen persoonansa saa inhimillisiä piirteitä ja tuntuu paljon pehmeämmältä. Esseet ovat antoisia, koska näkökulma ei ole tieteellisen pikkutarkka, ei eksytä akateemiselle umpirämeelle, missä kaltaiseni tavallinen lukija väsyy kohta tarpomaan. Intohimoisia lukijoitahan on paljon, vain murto-osa heistä päätyy opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja hankkiutumaan kirjallisuutta sivuavaan ammattiin. Olen ns. tavallinen lukija ja lueskelen kirjoja a) joiden kirjoittajan tyyli ja sanottava miellyttävät b) joiden aihepiiri kuuluu kiinnostukseni kohteisiin c) jotka sattuvat osumaan kohdalle oikeaan aikaan ja d) joiden nimessä/esittelyssä jokin natsaa. – Tämän valinnan motiivi oli lähinnä a-b: parisataa sivua kelpo luettavaa luotettavalta kirjoittajalta kiinnostavasta aiheesta.
Kävi niin, että pakkanen hyydytti etuoven lukon. Talosta pääsi kyllä ulos, mutta ovea ei saanut kiinni lähtijän perässä. No nyt te tietysti luulette, että kun Toinen lähti töihin aamulla kello kuusi, minut herätettiin pitämään kiinni ovenkahvasta. Tai että Toinen pönkitti mennessään luudalla oven kiinni, joten olin ns. telkien takana. – Ehei, ei herätetty eikä teljetty.
Toinen oli kaivanut takavarastosta ikivanhan, rämisevän lämmittimen ja virittänyt sen eteiseen. Kuumentanut öljyä, öljynnyt lukkoa ja lopuksi pannut lämmittimen puhaltamaan lukkoa kohti. Oli sitten mennyt töihinsä. Ovi oli saatu jäämään kiinni. (Ihmettelinkin, sitä raplaamista, mutta en viitsinyt nousta makuulämpimästä tiedustelemaan mitä ihmettä.) Päivän mittaan konsultoin häntä työpuhelimesta ja menin jopa ehdottelemaan lukkosepän tilapäistä työllistämistä oven tienoille. Vastauksena oli murahtelua, josta ei saanut selvää.
Toinen tuli töistään vähän etuajassa, lukkopesän (ei siis -sepän) kanssa. Hän oli tehnyt ns. miehentyön eli käynyt lukkoliikkeessä hankkimassa varaosan. Tarvittiin enää vain muutama miehinen räpellysväline, kuten ruuvimeisseli, joitahan tosi-insinöörillä aina on sarjoittain kotona. Kolmen minuutin ähräyksen jälkeen vanha lukko oli irti ja uusi paikoillaan. – Tähä mitää lukkoseppää, mies mutisi. Tosin toinen ruuvi oli katkennut koloonsa, joten lukko on toistaiseksi yhden ruuvin varassa, eikä ovi vieläkään jää kiinni ilman erinäisiä toimenpiteitä. Lukonlämmitintä ei sentään enää tarvita. Täytyy vain toivoa, että pakkanen lauhtuu kohta puoliin.
upota menneisyyden suohon
silti tuntea lujaksi
omituista
ja helpottavaa
Unohtuneiden dokumenttien inventaariossa löytyi Viikkosanomien viimeinen numero, päiväys 18.12.1975, hinta mk 4,50. Kyseinen vuosi on ollut perheellemme sikäli merkittävä, että Esikoinen syntyi silloin. Saman vuoden lopussa lakkasi Viikkosanomat -niminen kuvalehti ilmestymästä ja viimeiseen numeroon oli koottu mennyttä sekä ennusteltu tulevaa. Lehti on täynnä pitkiä ja perusteellisia juttuja asioista ja niiden taustoista. Kuvat ovat korkeatasoisia. – Kaikki on niin entistä kuin olla vain voi?
Kansikuvana on Karin piirros ”Kalliolle kukkulalle…”, jossa poliitisten puolueiden tunnushahmot ovat kokoontuneet hoilaamaan kyseistä laulua kumpareelle, joka muistuttaa Kekkosen kaljua. Suurimpia puolueita edustavat pitkä ja laiha demariduunari, muhkea maalaisisäntä vihreissä housuissaan ja paksu punatakkinen pultsarihahmo. Jostain niiden välistä kurkkivat piskuiset frakkipukuinen råtta ja sinipukuinen valkokaulusherra. – Näinkö se oli silloin? No, ovatpa muuttuneet ajat ja hahmot.
Lehden kokosivun mainoksissa kerrotaan Lucky Striken (aski mk 3,50) maistuvan täyteläiseltä kuin silloin ennen (Suomen Tupakka Oy); meijerivoin olevan luonnollisen hyvää (Valio); Formissa olevan tervaa vain 14,5 mg ja nikotiinia vain noin 0,8 mg/savuke (Amer-Tupakka Oy); vakuutuksen idean olevan vastuu itsestä ja muista; esitellään Milana uutuusmargariini (SOK); mainostetaan Helsingin Sanomien olevan mukana olympiavuodessa; tarjotaan tilattavaksi kahdeksan lp:n Strauss-Juhlakonsertti levykansiota hintaan 179 mk+postituskulut ja Suurta Urheilukirjaa edullisena tutustumistarjouksena vain 79 mk+postituskulut (Sanoma-tuote). – Näkeepä hyvin, kellä on ollut varaa mainostaa. – Lehdessä on paitsi muutamaa pienempää ilmoitusta myös yksi koko aukeaman mainos Esson palveluista sekä tuotteista. Valioasu mainostaa omia design-takkejaan: susiturkki 3560 mk, nappatrenssi susikauluksella 995 mk – hetkinen, mullahan on ollut tuommoinen nahkatakki!
Lehti kertoo, että suosituin suomalainen 1975 oli Anne Pohtamo. Hänen jälkeensä eniten pisteitä olivat saaneet Helvi Sipilä, Pekka Päivärinta, Ensio Siilasvuo ja Veikko Vennamo. – Siis Miss Universum, varatuomari YK-tehtävissä, juoksija, sankarisotilas YK:n rauhanturvatehtävissä ja unohdetun kansan puolesta taisteleva poliitikko. Kahdenkymmenen suosituimman joukossa oli lähes pelkästään urheilijoita ja poliitikkoja. – Justjust. Hohooh!
Vuotta 1975 luonnehditaan maailmassa suurten poliittisten mullistusten ja sotien vuodeksi. Etyk-asiakirja allekirjoitettiin ”Helsingin hengessä”, talouslama kuristi maailmaa ja Suomen velkaantuminen ylitti jo 20 mrd mk. Vietnamin sota päättyi lopulta: 15 vuoden turhan tappamisen jälkeen amerikkalaiset joutuivat palaamaan omille mailleen. Portugalin siirtomaat Angola ja Mosambik itsenäistyivät. Indira Gandhi tuli valtaan Intiassa; Bangladeshin presidentti murhattiin; Argentiina oli kaaoksessa Juan Peronin kuoltua; Lähi-idässä sodittiin (yllätys-yllätys!); Espanjassa puhkesi rajuja mellakoita Francon kuoltua; Portugalissa käytiin myrskyisä valtataistelu; Yhdysvaltojen presidentti Ford yritettiin kahdesti murhata; Apollo ja Sojuz kohtasivat avaruudessa; venäläisten avaruusluotain laskeutui Venukseen; ydinfyysikko ja ’toisinajattelija’ Andrei Saharov sai Nobelin rauhanpalkinnon ja säveltäjä Dimitri Shostakovitsh kuoli. Turkissa maanjäristys tuhosi Licen kaupungin, tuhansia kuoli ja kymmeniä tuhansia jäi kodittomaksi.
Huomaan muistavani. Jos tätä lehteä ei olisi talletettu, en ehkä muistaisi. Sopii kysyä, muuttuuko maailmassa mikään oikeastaan. No, ehkä rahayksiköt, hinnat, tuotemerkit, trendit. – Sodat ja katastrofit ovat ikuista.
Minulla on pikku huoneessani kauniin vaaleasta puusta tehty arkku, joka on täynnä henkilökohtaisia muistoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Avoimen yliopiston elämäntarinaseminaariin piti etsiä ja ottaa mukaan joku vanha kirje. Kaivelin muistojeni arkkua ja löysin pohjalta kaksi nippua kellastuneita kirjeitä. Ne oli sidottu punaisella nauhalla yhteen. Muistin, että siinähän on isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto, jota äiti oli jo kauan sitten hävittämässä, mutta suostui pyyntööni saada säilyttää kirjeet. En ole niitä lukenut, ajattelen, että ehkä joskus sitten, kun isää ja äitiä ei enää ole.
Seminaarissa keskusteltiin siitä, voiko omaisten kirjeitä tai päiväkirjoja käyttää suorina lainauksina omassa elämäntarinassaan. Helpottaa, jos asianomaiselta itseltään vielä voi lupaa kysyä. Jos ei enää voi, asia on mutkikkaampi. Jos asianomainen ei ole itse hävittänyt dokumentteja, voi ajatella, että hän ehkä halusikin niiden säilyvän jälkipolville. Jos taas dokumentit sisältävät sellaista aineistoa, joka on jotenkin arkaluonteista tai intiimiä, on oltava erityisen varovainen. Eräs seminaarilaisista sanoi, että tuntuisi kamalalta ajatella, että kauan sitten kirjoitetut kirjeet ex-puolisolle päätyisivät vieraiden ihmisten luettavaksi. Jossakin tapauksessa lähiomaiset ovat nostaneet jopa oikeusjutun edesmenneen kirjeiden sisältöä julkistaneita vastaan. Tässä liikutaan hienotunteisuutta vaativalla areenalla.
Samassa yhteydessä pohdittiin yleisemminkin, mitä menneiden sukupolvien jättämille dokumenteille pitäisi tehdä. Edellisen sukupolven jäämistöä vielä voi säilyttää, jos tilaa on, mutta entä sitten, kun itse ei enää ole niistä huolehtimassa. Joku sanoi, että hänen äitinsä hävitti itse sota-ajan kirjeenvaihdon, kun isä kuoli. Tavallaan siinä menetettiin arvokas pala henkilöhistoriaa, mutta toisaalta myös asianomaisen oma ratkaisu vapautti jälkipolvet pähkäilemästä asiaa.
Asia on juuri nyt ajankohtainen minulle. Kun olen elämäntarinani kirjoittanut, voisin hävittää dokumentit. Henkilökohtaisilla muistoillani ei muille merkitystä olekaan. Suurimman osan kirjeistä olen jo polttanut. Päiväkirjat ovat kimurantimpi kysymys. Niitä on paljon ja lisää tulee, elämänihän jatkuu. Kenelle voisin jättää ja miksi postuumisti tutkittavaksi lukemattomia muistiin kirjattuja elämäni pikku asioita, kokemuksia, tapahtumia, mietteitä – vielä intiimimpiä kuin koskaan vaikkapa blogiin tai kirjeisiin olen kirjoittanut?
Toivon, että ehdin ratkaista kysymyksen ’aarrearkkuni’ sisällön kohtalosta ennen kuin joku jälkipolvesta joutuu sen tekemään.
Silloin tällöin kurkistan uusiin blogeihin, joita putkahtaa joka päivä listoille. Haluan ajoittain hahmottaa, onko blogimaailmassa jokin muuttumassa. Merkille on jo pantu yleisesti vaalien läheisyyden inspiroima kansanedustajatarjokkaiden invaasio. Muutenkin poliitikot ja muukin julkisväki ovat keksineet blogin ilmaisukanavakseen.
Blogimaailman kovassa ytimessä on joukko pitkään sivustoa pitäneitä yleislahjakkaita ja oman persoonallisen tyylinsä löytäneitä, kultturellejakin kirjoittajia, joille on muodostunut oma kommenttiosastoissa pörräävä faniparvensa. Ymmärrettävästi humaaneja ja kirjallisia blogeja on muutenkin runsaasti, monet niistä korkeatasoisia sekä kieleltään että sisällöllisesti. Jotkut haluavat provosoida teksteillään ja saavatkin ajoittain aikaan kiehuntaa. Jotkut käyttävät nettiä vain ilmaisuvälineenään pyrkimättä kontaktiin lukijoiden kanssa. Motiiveja on monenlaisia.
Askartelu- ja neulesivustojen määrää jaksan ihmetellä aina vain, niitä on ennestään varmaan satamäärin ja lisää tulee harva se päivä. En ole jaksanut paneutua niiden sisältöön, mutta on pääteltävissä, että näperryksestä kiinnostuneita riittää. Onko tämä joku nykyaikainen versio entimuinaisista ompeluseuroista? Viime aikoina näyttää ilmaantuneen herkuttelusta innostuneiden blogeja, jotka tosin tarjoilevat enimmäkseen uusia muunnelmia vanhoista resepteistä. Toisaalla moni hakee laihdutusponnisteluihinsa kohtalotovereita ja ideoita kierrätetään innokkaasti.
Yksinäisten elämäntilitystä ja kipeiden terapiablogeja löytyy paljon. Vakavissaan kirjoitetuilla onkin positiivista merkitystä sekä kirjoittajien itsensä että monen kohtalotoverin kannalta. Omissa sfääreissään haahuilevien päämäärätöntä huhuiluakin putkahtelee esiin. Hämmentävän karmeaa v-kieltä käyttävää, seksin- ja viinanhuuruisessa elämässään hörheltävää porukkaa näkyy riittävän. Jopa jokunen taiteen nimissä blogimaailmaan ujutettu avoimesti pornografinen kuvastokin on vilahtanut joukossa. Nettitirkistely puree; suosittuja näyttävät olevan taksikuskien kuvaukset asiakkaistaan.
Asiantuntijablogit ovat luku sinänsä. Monet niistä ovat kylmän asiallisia, vailla persoonan säteilyä. Joskus sitä miettii, onko asiantuntijan tärkein motiivi siis vain esittää asiantuntijuuttaan vuodesta toiseen kommentointeihin reagoimatta tai mahdollisuudenkin pois sulkien.
Saattaa olla, että niin lukijana kuin kirjoittajanakin ihminen hakee jollakin tasolla tutun arvomaailman jakavaa yksilöä blogimaailmassa, voidakseen kokea, ettei ole yksin ajatuksineen ja tuntemuksineen. Täysin kaltaistaan ihminen ei onnekseen koskaan löydä, sillä jokainen haluaa ja saa olla ”oma itse, ihan hyppyrin viime laitaan”, kuten jossain sanotaan (liekö ollut Ibseniä). Erilaisuus ja erikoisuuskin ehkä tarjoaisivat satunnaiselle lukijalle oivalluksia.
Blogien kirjavuus lienee oikeastaan pienoiskuva ihmisten maailman moniulotteisuudesta. Tänne mahtuu äärtä ja laitaa, kuten elämäänkin.
|
|
