Eilisaamun hesarissa oli taas kirkkopohdintaa. Hiltunen, alan tohtorismies Kouvolasta, nostatti naispappeutta vastustavien profiilia. Kirkon uskottavuus käy monelle ongelmaksi sekä mainituissa joukoissa että niiden ulkopuolella. Hiltusen mielestä uskottavuus ei voi olla kansan, kirkkokansankaan enemmistön taskussa, koska kirkko ei ole demokraattinen vaan teokraattinen yhteisö. 
 
Enemmistö avarine näkemyksineen on kirjoittajalle ongelma, Suomessa. Enemmistö muualla taas ei ole ilmeisesti ongelma, koska maailmanlaajuisissa vanhoissa kirkossa ollaan patriarkaalisilla kannoilla papinvirka-asiassa. Siellä ollaan vanhakantaisia myös eettisissä ja moraalisissa asioissa. Opinteesejä naulataan nyt vaihteeksi luterilaisen kirkon oviin.
 
Toimittaja Anna Karismo puolestaan ottaa lehdessä ?maan pinnalta? kantaa kirkon taloudelliseen valtaan ja kirkon ja valtion suhteeseen. (Toimittajalta tosin edellyttäisi, että arkkipiispan nimi sentään olisi oikein.) Jutussa tehdään oikeutettuja ja hyviä kysymyksiä kirkon taloudellisten voimavarojen oikeasta kohdentamisesta, esimerkiksi uusiin rakennuksiin satsaamisesta aikana, jolloin kirkon jäsenmäärä on aleneva ja köyhien määrä kasvava. 
 
Kirkon suhde valtiovaltaan on kompleksinen, toteaa Karismo. Ihmettelen, mitä muuta se voisi olla? Yhteisöverotusoikeudesta riittää nurinaa, mutta vanhojen kirkkorakennusten tai hautausmaiden ylläpitoa ja kulttuurisia arvoja ei hoideta pelkän hengen voimalla. Kirkon toimituksia, diakonia-, nuoriso- ja lapsityötä yhä arvostetaan, mutta eikö kirkon työntekijä olekaan palkkaansa ansainnut?
 
Kirkoilla on maassamme historiallinen tehtävä: sekä oma missionsa että yhteiskunnalle tärkeää humaania kulttuuriperintöä hoidettavana. Tällä vuosituhannella näyttää tietoisuus kulttuuriperinnön kirkollisesta alkuperästä hämärtyneen. Kirkko on aloittanut ja luovuttanut yhteiskunnan hoidettavaksi monta oleellista tehtävää sairaanhoidosta ja opetuksesta lähtien.
 
Kirkkojen tulee elää ajassaan ja toimia yhteiskunnallisen omantunnon äänenä. En haluaisi asua maassa, jossa kukaan ei usko mihinkään tai vastuun kantaminen yhteisistä asioista on henkilönpalvonnan tai löysän humanismin varassa. Kirkkoa instituutiona saa ja pitää arvoida, kirkon päättäjien pitää kuulla myös arvostelu. Naispappeus on ollut yksi merkittävä kannanotto tasa-arvon puolesta patriarkaaliseen traditioon hirttäytymisen sijasta.