Salissa oli pimeää, valaistulla lavalla odotti flyygeli ja kolme tuolia. Oli jo tervehditty tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa ennenkin on täällä tavattu. Oli myös muita kuulijoita, joita emme tunteneet. Toinen oli todennut lippuja ostaessaan, että ensi kertaa isäkin maksoi täällä sisäänpääsystä. 

Nuorimies tuli sivuovesta, kumarsi, istui ja sovitteli sellon syliinsä. Bachin preludi alkoi soida pehmeästi ja varman tuntuisesti. Pimeässä ei nähnyt pienellä präntätystä ohjelmalehtisestä mitään. Olisi pitänyt lukea odotellessa esittelyt kappaleista. 

Toiseen sessioon mukaan tuli pianisti nuotinkääntäjineen. Brahmsin sonaatti on vaikea, nuorimies tuntui epävarmemmalta sen kanssa. Yhteistyö säestäjän kanssa ei ollut ihan balanssissa sekään, ajoittain piano jyräsi sellon. Aloin jännittää pojan puolesta. 

Väliajalla Toinen sanoi, ettei häntä jännitä, hän keskittyy musiikkiin. Päätin yrittää samaa. Resitaalin jälkiosa alkoi Raution hauskalla pikku Divertimentolla. Nuorimies rentoutui soittaessaan. Yleisö tuntui pitävän tästä musiikista. Siitä tuli jotenkin hilpeä olo. 

Kun Prokofjevin sonaatti alkoi, suljin silmät ja keskityin kuulemaan. Jokin siinä myös loksahti vihdoin kohdalleen; sello lauloi vuoroin ryhdikkäästi ja herkästi ja piano myötäili. Tämä oli musiikkia! Yleisö palkitsi muusikot yhteistyöstä railakkain aplodein. 

Jälkeen päin takahuoneessa oli jonoa: pikku oppilaita vanhempineen, ystäviä, ruusuja ja onnitteluja. Hikipisaroita oli vielä nuorimiehen otsalla, kun äiti pääsi kohdalle kysymään: millainen olo? ? niin kuin näkyy? – onnellinen ja tyhjä? ? niin? 

Eräs etappi muusikon pitkällä polulla on ohi. Ensikonsertti.