PA258533

katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen, ollaan hiljaa…

…käydä Systeemissä tarkastuttamassa veriarvoista luettavissa olevaa terveyden tilaa. Se tapahtuu meillä nykyään näin: soitan omahoitajan numeroon minä aamuna tahansa 9-12. Sieltä vastaa automaatti ’jos sitä paina tätä’ -systeemillä. Valitsen 4 ja 1. Puolen tunnin päästä soittaa ystävällinen miesääni, joka kysyy mitä minulla on mielessäni. Kerron, että on se aika vuodesta, jolloin laboratoriokutsu on ennen tullut.  – Se pitääkin nyt itse huolehtia. Mikä onkaan henkilötunnuksesi? Käy ensin laboratoriossa – muista olla ravinnotta 10 tuntia, vain aamulääkkeet saat ottaa – varataan saman tien tästä aika omahoitajalle ja lääkärille. Sinne ota mukaan verenpaineen mittauslukemat ja verensokerin seuranta-arvot. Hyvää päivänjatkoa, rouva, hei hei. – Ooh, kehitys on kehittynyt, tuumin.

Katselin eilen A-studiokeskustelua, jota jälleen luotsasi suvereenisti sympaattinen toimittaja Jan. Keskustelu alkoi erään potilaan esiin nostamasta kohtelusta Malmin sairaalan terveyskeskuspäivystyksessä. Keskustelun aikana kävi ilmi, että tylyä kohtelua terveydenhoitohenkilökunnan taholta on valitettu yleisemminkin, jopa potilaiden pahoinpitelyä on raportoitu. Siinä nousivat puheisiin resurssit, mutta myös talon sisäinen hoitokulttuuri ja työjärjestelyt ajoittain pahasti ruuhkautuvissa päivystyksissä. Tuli puheeksi akuuttihoitoon perehtyneiden lääkärien tarve, niitä koulutetaan jo, mutta määrä on vielä vähäinen. Erityisesti Tuula Haatainen toi keskusteluun teräviä ja fiksuja näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia aikanaan päivystyksessä työskennelleenä hoitajana ja monipuolista johtotason kokemusta omaavana poliitikkona.

Jos lukee nettiä ja yleisönosastoja sekä kuuntelee ihmisten kokemuksia, voi vain ihmetellä: mitä on tapahtunut ’maailman parhaaksi’ kehutulle terveydenhuoltosysteemille. Vanhustenhuolto on kestovalitusaihe, nyt valittavat jo työikäiset veronmaksajatkin huonosta kohtelusta ja hoitovirheistä. Eikä vuosisadan sote-uudistus näytä tulevan valmiiksi lähivuosinakaan.

P8234544

vapaus, maailman hatarin ja väärinymmärretyin käsite. on aina  tausta, jota vasten sitä katsoo. on myös vastakohta.

kuljen missä kuljen, tiedän, että umpihangen vapautta ei ole olemassakaan.

Päivä Ritaripojan ja Murun kanssa oli taas viikon kohokohta. Mitään erikoista ja mahtavaa ei tarvitse olla, silti ilo hulmahtelee huoneissa ja isojen ja pienten välillä. Ensi töiksi neuvoteltiin ruuasta ja Ritaripoika ja Vaari lähtivät kauppaan. Muru istahti kohta Mummelin lipaston ääreen piirtämään. Voi, miten hän onkaan siitä niin innoissaan aina! Hän myös keksi Mummelin kynäpurkista oitis sen Irlannin tuliaiskynän, jossa on syvän vihreänä kimaltava strassi toisessa päässä ja hopeatussin, jolla sai hohtoa syksyn lehtiin, joita värityskirjasta löytyi.

Mummeli pakkasi pikkuiseen leppisreppuun omenamehupullot, kaurasämpylät ja tietysti ylläriekstran kummallekin. Ja sitten metsään!  Sattui hauskasti, että paikallisen Latuseuran järjestämä lasten ulkoilupäivä oli samassa metsässä, jonne suunnistimme. Latu-uralla vilisti ainakin sata iloista lasta, jotka juoksivat lenkkiä. Kymmenen kierroksen jälkeen heille oli luvattu mehua ja munkkeja, kertoi pieni tumma poika, jolta kysäisin monesko kierros oli menossa.

Me poikkesimme ison kallion nuotiopaikalle nauttimaan eväitä, jotka aina maistuvat metsässä erityisen makoisilta. Muutamat juoksupyrähdykset ottivat Ritaripoika ja Murukin, ja isoveli antoi pikkusiskolle etumatkaa tasoitukseksi.

Metsäretkestä tulee aina erityisihana fiilis. Mustikoita ja puolukoita poimittiin suuhun, ihasteltiin pihlajanmarjaterttuja, ihmeteltiin jättipahkaa koivun kyljessä ja kaikenvärisiä sammaleita ja lahokantoja, joissa oli keskellä kolo.

A-studiossa keskusteltiin viikolla asiallisen toimittajan, Jan Anderssonin johdolla kirkon avioliittokäsityksestä ja vihkimiskäytännöstä sekä tuoreesta piispainkokouksen asiaa koskevasta ohjeistuksesta. Koska keskustelijoina oli kolme pappia ja professori, pysyttiin akateemisella kohteliaisuustasolla eikä keskustelussa eksytty asiattomuuksiin tai inttämiseen. Rintamalinjat tulivat selväksi. Pohjimmiltaan on kysymys raamatun tulkinnasta, onko se kiveen hakattu (Mooseksen laki) ja kirkon tunnustuskirjoihin (Luther ym) tukeutuva – vai onko tulkinta ajassa elävää, yhteiskunnan muutosta reflektoivaa.

Perinteistä raamatuntulkintaa noudattavan kirkon opetuksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen, josta seuraa, että kirkko voi vihkiä vain tämän näkemyksen mukaisen avioliiton, todettiin. Konservatiivinen tulkinta on muuttumaton, siitä on pidettävä kiinni. Virallisesti rekisteröidyt parisuhteet voidaan siunata rukouksella. On mahdollista, että kirkon työntekijät, siis myös papit, voivat elää rekisteröidyssä parisuhteessa – vaikka osa seurakuntalaisia ei sitä hyväksyisi. Keskustelussa kävi ilmi, että kirkkojärjestys, jonka mukaan vihkiminen tapahtuu, ei ole myöskään yksiselitteinen, mistä johtuu, että osa papeista katsoo voivansa vihkiä samaa sukupuolta olevan parin silläkin uhalla, että joutuu tilille piispan ja tuomiokapitulin edessä. He myös kokevat näin kuuluvansa kirkon muutoksen eturintamaan. 

Seurakuntalaisena ja entisenä kirkon työntekijänä ymmärrän erilaisia esiin tuotuja perusteluja. Mielestäni keskustelijat olivat vilpittömiä näkemyksissään. Kuten naispappeus, tulee tämäkin asia jakamaan mielipiteitä kirkon jäsenissä. Pahimmassa tapauksessa ajassa elävää raamatuntulkintaa edustavat joutuvat konservatiivien tuomion kohteeksi, ja kirkko ajautuu niin erilleen yhteiskunnan muutoksesta, että menettää sekä jäseniään että merkitystään kristittyjen yhteisönä. Monen mielestä näin on jo tapahtunut. Voi vain yhtyä toimittajan loppukaneettiin: toivotaan, että kysymyksessä löydetään fiksu ratkaisu.

Viikko on lopuillaan, sanon perjantaina, koska minulle lauantai ja sunnuntai ovat aika spesifejä päiviä. Huomenna tulevat Muru ja Ritaripoika (joka ei enää ole ’pikku’). Saa nähdä mitähän kivaa tällä kertaa keksitään yhdessä niiksi tunneiksi, kun isi ja äiti ovat soittotöissään. 

Naapurin pihassa seisoo iso muuttoauto. Se tuo mieleen oman tilanteen yllätyskiemuroineen. Koska lienemme tuossa pisteessä. Kärsivällisyyttämme koetellaan.

Olen puhunut ystäville ’välitilaolosta’, jota olemme nyt eläneet mielestäni melkein kohtuuttoman kauan. Joskus vain on niin, että myynnit ja ostot eivät osu kohdalleen tai jompi kumpi kaupan osapuoli on epävarmaa sorttia ja haluaa varmistella päätöstään. Inhimillistä sekin.

Myös kauppa, jossa käymme viikonloppuostoksilla on ’välitilassa’. Kauppa laajenee. Hyllyjä uusitaan. Tavarat vaeltelevat. Vain hedelmä- ja vihannesosasto pysyy paikallaan. Tänään liha- ja kalatiski oli kadonnut kokonaan. Kalapäivämme ateria muuttui lohipastaksi eineshyllystä.

Mikään ei ole ikuista. Paitsi välitila, aina jossain.

 

Se tapahtuu sittenkin – lähtö, kodin muutto toisaalle. Myyntiaika oli jo umpeutumassa, kun vielä tuli tarjous. Hintaa palloteltiin, lopulta päästiin sopuun. Nämä ovat niitä päiviä, kun ikävä ja luopumisen suru hiipii mieleen tuon tuostakin. Kuljen kameran kanssa pihassa ja huoneissa. Mietin kauhuissani kaikkea ponnistusta, mitä muutto merkitsee. Emme vielä edes tiedä minne muutamme. On vähän sellainen kuolemanfiilis, kuin benji-hyppy tyhjään. Positiivista on se, että aikaa on, muutamia kuukausia.

Yritän sanoa sisäiselle huolenkantajalleni: ole kärsivällinen, kaikki järjestyy ajallaan.

P6033788

Kuopusko sai Traktorin 1970-luvun lopulla, ehkä muistoksi maalla vietetyistä kesistä? Uskollisesti se on kulkenut muutoissa mukana,  ja asustellut pihavajassa. Uusi leikkijäsukupolvikin on nyt jo kasvanut ulos näiltä polkimilta, ja ohjauspyörä on kahdesta kohtaa poikki. Traktori on ollut pihasyreenin alla tämän kesän ja tietää, että sen taru on lopussa. Kiitos monista hauskoista retkistä pihassa, puistossa ja kotikadullakin.

Aurinkopäivä houkutti Pissismummon ja Poikakaverin iltapäivällä kaupungin pitokartanon yläsaliin tutustumaan vapaaehtoisten ohjaamaan senioritanssiin. Piirissä mennään, askeleita lasketaan, käännös sinne ja toinen tänne, paria vaihtaen, käsiä huiskien ja kantapäitä käännellen. Sama musiikin rytmissä. Sitten parittain ja lopuksi yksin kuvioiden. Puolentoista tunnin sessio pistää veret liikkeelle ja nostaa hien pintaan.

– Hohhoijakkaa, kyllä tämä aina sauvakävelyn sateessa voittaa, tuumasi P.Mummo eikä piittaa,  vaikka askeleet välillä sekoavat ja rytmissä ei moni muukaan äkkinäinen pysy. Onneksi osa porukkaa on jo muualla harjaantunut systeemiin, sielläpä ekakertalaisetkin sitten luikkivat miten taitavat osaavien joukossa. Vaan kuten aina, kahtakymmentä naista kohti on mukana noin viisi miestä. Osan pitää siis ottaa ’miehen’ rooli parijuttuja varten. Sehän ei kaikille käy, niin on herkkää. Olis kannattanut nimetä ykkösiksi ja kakkosiksi tai muuten neutraalisti.

– Hauskuutta piisaa! Vaan vähä on toi taito vuoskymmenien myötä päässy ruastuun, tuumi Mummo ja pyyhki hikeä kotio mennessä. Vaan ei me kuule luovuteta ihan het kummiskaan, jookos.

Aurinko on loisteliaalla päällä. Syysvärejään maalaileva luonto on kuin kasvonsa pessyt eilisen rankkasateen jäjiltä. Hyvä aamu lähteä lenkille. Päivänkakkarapuu isossa ruukussa pihalla ja fuksia amppelissaan ovat kukkineet koko kesän ja kukkivat yhä. Ihmettelen kimalaista, joka aamusta iltaan jaksaa hääriä fuksian kukissa mettä keräämässä. Eikö se ikinä saa kyllikseen.

Illalla olimme taas lasten kanssa. Tapanamme on iltapalan jälkeen laulaa yhdessä vuodenaikalaulu ennen iltasatua. Laulun loppusäkeet lauletaan yhdessä: ’on syyskuu, on syyskuu’ ja alkusäkeen ’Kun…’ jokainen keksii vuorollaan, esimerkiksi Pikkuritari: ”Kun isillä on syntymäpäivä….” tai Muru: ”Kun pihlajanmarjat kypsyy….” Iltasatuna menee nyt Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä. Kysäisin viisivuotiaalta Murulta mikä on ’laki’, kun se mainittiin tekstissä. – No se on semmoinen sääntö, jota kaikkien pitää totella. Tokaluokkalainen Pikkuritari lisäsi: – Jos rikkoo lakia, voi joutua vaikka vankilaan tai saada sakkoja. – Taidatkos sen selkeämmin sanoa.