Ystävämies ihmetteli taannoin, miksi mummoloita on, muttei ukkiloita. Jaa’a. Pikkuritarilla ja Murusella on ainakin, Vaarila. Ja täällä myös Mummeli.  Syysseppeleen keskelle kyltti sopivasti mahtui, kun Ritarilan väki sen meille toi menneen syksyn pimeillä. Mummolakin pikkuväellä on, toisaalla. Ja siellä Mummo ja toinen vaari.

Muistelen mummojani ja Ukkoa, sitä ainoaa. Toinen ukko oli jo poissa, kun synnyin. Toiselle meistä ukkinsa ja mumminsa jäivät etäisemmiksi, mutta vaari ja mummo olivat lähellä ja pitkäikäinen Vanhavaari varsinkin tärkeä. Meidän pojillamme oli Mamma ja Pappa sekä Ukkivaari – matkan päässä kaikki he. Isovanhempien kutsumanimet syntyvät perinteistä, kuvastavat aikaansa ja luontuvia suhteita.

Aukaise toosa. Sitä sieltä tulee, jompaa kumpaa tai molempia. Aukaise lehti. Siellä ovat taas, kokovartalokuvin mielipiteineen. Nämä. Toimittajahenkilöt pyrkivät ahdistelemaan ihmistä äänestyskoppiin, uhkailevat ehdokasparkoja menneillä synneillä ja pelottelevat tulevilla. Sosiaalinen media hyrskyää ja pärskeet lentävät päin näköä sinne ken naamansa tunkee.

Kahden draamahuipun väliseen koomaan ei ole lääkettä. Tasan ei. Se vain pittää oottaa, että saavat pressan valittua, jotta mummokansalaiset ja muut ihmiset pääsee jatkamaan tylsää elämäänsä, johon ei kummiskaan tule parannusta kumpi ikinä perille asti pääseekin. Muistakaa Mummon sanoneen, että ei tule.  Parannusta.

Ei tätä jaksa. Paras kurvata kopin kautta kotiin ja asettautua oikosikseen nukkuvien puolueeseen.  

Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.